Ei ole vaikea arvata - PERJANTAI!

Cyanide & Happiness @ Explosm.net

Keski-iän kriisissä kuulemma mietitään, että onko tämä nyt se elämä jota haluan elää, ja kieltämättä tulee mietittyä että "mitä jos olisinkin valinnut aikoinaan noin ja näin ja tehnyt enemmän sitä ja tätä". Yleensä kyllä noissa fantasioissa tulee ennemmin tai myöhemmin ikävä miestä ja lapsia, vaikka välillä olisin ihan valmis vaihtamaan ukon Brad Pittiin (no kukapa ei) ja laittamaan lapset sisäoppilaitokseen (onko niitä Suomessa vai pitäisikö ihan ulkomaille lähettää?). Pahimpana nyt koen tämän keski-iän kriisin kai sen takia, että siitä kärsii edellämainitutkin. Kauankohan tämä sisäinen myllerrys kestää? Ei kai se voi jäädä päälle?

Ja itse asiassa pahinta on se, että on edelleen olo että olen 27-vuotias, ja peilistä tuijottaakin TÄTI.

Päivän valopilkku: hiukset laittamatta, melkein meikittä ja ryppyisissä vaatteissa näytin aamulla junassa 27-vuotiaalta (tosin aika krapulaiselta ja hieman sairaalta 27-vuotiaalta).

Lapsille on pidetty kovaa koirakoulua karkaamisesta, miten se on ehdoton EI-EI ja sellaisesta seuraa välitön ja ankara rangaistus (esim. jäätelökioskin ohittaminen ilman pysähtymistä jonon päähän). Mutta koska aikuiset ovat aina oikeassa, me saamme harrastaa karkaamista ilman sen kummempaa penaltya. Mietin huvikseni montako kertaa päivässä itse karkaan:

Ensinnäkin aamulla karkaan kotoa kun siellä alkavat desibelit kohota ja kyyneleet valua (jälkimmäinen useimmiten lapsilta, ensimmäistä vanhempien taholta). Riemuissani kirmaan katuja ja siemailen vapauden huumaa korkojen kopistessa.

Töissä taas paluu maan pinnalle, ja lounasaikaan karataan syöttölään sydän läpättäen ja jätetään projektit levälleen niin kuin ei niihin tarvitsisi enää koskaan palata. Sitä ennen on hyvin todennäköisesti tapahtunut mini-karkaamista puhelinkonferenssin aikana pelaamalla movie triviaa tai silmäilemällä Iltistä (Vauva-lehden Aihe vapaa-palsta oli pitkään puhelinpalaveri-suosikkini, mutta nyt uusi layout on vienyt senkin ilon).

Ja työpäivän vihdoin venyttyä iltapäivään, jälleen vapaus koittaa ja taas korot kopisten - nyt kohti kotia, kenkäkauppaa tai ehkä jopa ravintolaa (pääsee sitä joskus vanhakin täti ystäviään tapaamaan)!

Kuinka ollakaan, kotona mikään ei ole muuttunut, desibelit nousee ja laskee ja itku, kiukku ja valitus vallitsee vähän väliä. Silloin karkaan naistenlehtiin, hömppäromaaniin tai television katseluun (pystyn keskittymään täydellisesti lukemaani kunhan se ei vain ole mitään työhön liittyvää). Lasten ollessa vielä pienempiä karkasin vessaan ("Äiti on täällä nyt, ei tänne pääsee, menkää pois!")...

Päivän valopilkku: Sääennustuksissa luvataan yöpakkasten loppumista! On jo aikakin.

Kaikki on hyvin: on hyvä mies, kaksi tervettä ihanaa lasta, asunto keskustan liepeillä, kivapalkkainen työ. Silti ahistaa ja pinnaa kiristää. Vanha venäläinen sananlasku menee jokseenkin näin: "Ei kärsivällisyydessä mitään pahaa ole, kun vain olisi jotain mitä odottaa.". Niinpä.

Odotanko että lapset kasvavat ja nukkuisivat joka yö täydet yöunet ja vain omissa huoneissaan? Enpä kyllä. Kun lapset ovat niin isoja alan olla jo vanha. Olisiko sittenkin pitänyt tehdä lapset sen ensimmäisen poikaystävän kanssa (joka tosin jouti sitten pöpilään ja olisi siinä opinnotkin jääneet kesken vielä pahemmin kuin nyt)?

Ei mikään valopilkku mutta melkein hymyilytti - lentävä penis.