Lapsille on pidetty kovaa koirakoulua karkaamisesta, miten se on ehdoton EI-EI ja sellaisesta seuraa välitön ja ankara rangaistus (esim. jäätelökioskin ohittaminen ilman pysähtymistä jonon päähän). Mutta koska aikuiset ovat aina oikeassa, me saamme harrastaa karkaamista ilman sen kummempaa penaltya. Mietin huvikseni montako kertaa päivässä itse karkaan:

Ensinnäkin aamulla karkaan kotoa kun siellä alkavat desibelit kohota ja kyyneleet valua (jälkimmäinen useimmiten lapsilta, ensimmäistä vanhempien taholta). Riemuissani kirmaan katuja ja siemailen vapauden huumaa korkojen kopistessa.

Töissä taas paluu maan pinnalle, ja lounasaikaan karataan syöttölään sydän läpättäen ja jätetään projektit levälleen niin kuin ei niihin tarvitsisi enää koskaan palata. Sitä ennen on hyvin todennäköisesti tapahtunut mini-karkaamista puhelinkonferenssin aikana pelaamalla movie triviaa tai silmäilemällä Iltistä (Vauva-lehden Aihe vapaa-palsta oli pitkään puhelinpalaveri-suosikkini, mutta nyt uusi layout on vienyt senkin ilon).

Ja työpäivän vihdoin venyttyä iltapäivään, jälleen vapaus koittaa ja taas korot kopisten - nyt kohti kotia, kenkäkauppaa tai ehkä jopa ravintolaa (pääsee sitä joskus vanhakin täti ystäviään tapaamaan)!

Kuinka ollakaan, kotona mikään ei ole muuttunut, desibelit nousee ja laskee ja itku, kiukku ja valitus vallitsee vähän väliä. Silloin karkaan naistenlehtiin, hömppäromaaniin tai television katseluun (pystyn keskittymään täydellisesti lukemaani kunhan se ei vain ole mitään työhön liittyvää). Lasten ollessa vielä pienempiä karkasin vessaan ("Äiti on täällä nyt, ei tänne pääsee, menkää pois!")...

Päivän valopilkku: Sääennustuksissa luvataan yöpakkasten loppumista! On jo aikakin.